Fysikaaliset tekijät
Työpaikoilla ilmenevien fysikaalisten tekijöiden kuten lämpöolot, melu ja tärinä sekä kemiallisten ja biologisten riskitekijöiden tunnistamista, kartoitusta ja torjuntaa kutsutaan työhygieniaksi.
Työn hygieenisyyttä arvioidaan työpaikkakäynneillä, mittauksilla ja terveystarkastuksissa. Lisäksi tarvitaan työohjeita ja tiedottamista. Terveydellisiä haittoja torjutaan muun muassa teknisillä keinoilla, suojaimilla ja koulutuksella.
Sivun sisällysluettelo
Melu ja ääniympäristö
Melu kuulolle haitallista ääntä. Voimakkuudeltaan, taajuudeltaan ja kestoltaan terveydelle vaarallinen melu voi aiheuttaa kuulovaurion. Melu on yleisin ammattitaudin aiheuttava tekijä.
Erityisen haitallista on äkillisiä, voimakkaita iskuääniä sisältävä melu eli impulssimelu. Alhaisetkin melutasot saatetaan kokea häiritseviksi esimerkiksi avotoimistoissa keskittymistä vaativissa työtehtävissä. Äänen kokemiseen meluksi vaikuttavat yksilölliset tuntemukset.
Melu vaikuttaa kuuloelinten lisäksi moniin fysiologisiin toimintoihin, kuten sydämen lyöntitiheyteen, verenpaineeseen ja hengitystiheyteen. Melu voi olla myös yleisesti häiritsevää ja vaikuttaa keskittymiskykyyn ja uneen.
Lainsäädännössä ns. meluasetuksessa on määritelty työssä esiintyvälle eritasoiselle tasaiselle melulle ja impulssimelulle toimenpiderajat. Melualtistuksen arviointi perustuu pääsääntöisesti päiväannokseen.
Alempi toiminta-arvo
- 80 dB(A), arvioidaan ilman kuulonsuojainta
- impulssimelun äänenpainetason huippuarvo 135 dB(C)
Työnantajan on varattava työntekijän käyttöön henkilökohtaiset kuulonsuojaimet. Työntekijällä on lisäksi oikeus päästä kuulontutkimukseen.
Ylempi toiminta-arvo
- 85 dB(A), arvioidaan ilman kuulonsuojainta
- impulssimelun äänenpainetason huippuarvo 137 dB(C)
Työntekijän on käytettävä kuulonsuojaimia. Melun vaara-alueet on merkittävä, ja niille pääsyä tulee tarpeen mukaan rajoittaa. Lisäksi työnantajan on laadittava meluntorjuntaohjelma.
Raja-arvo
- 87 dB (A), arvioidaan kuulonsuojaimen kanssa
- impulssimelun äänenpainetason huippuarvo 140 dB(C)
Työnantajan on ryhdyttävä toimenpiteisiin altistuksen vähentämiseksi alle raja-arvon.
Ääniympäristön häiritsevyys riippuu enemmän tilannetekijöistä kuin melun fysikaalisista ominaisuuksista. Tilannetekijöitä ovat työn vaatima keskittymistarve, mieliala, väsymys ja ulkoiset paineet. Melun häiritsevyyteen vaikuttavat myös yksilölliset ominaisuudet kuten meluherkkyys, kuulonalenema tai jännitteisyys. Eniten häiritsevät puhe, puhelinten soittoäänet ja käytävillä kävely, koneiden tai liikenteen äänet haittaavat vähemmän.
Hyvä akustiikka avotilaan
- absorbtio kattoon ja seiniin
- korkeat sermit (170cm), lasit yläosaan
- tekstiilimatot
- kulkureittien ja taukotilojen äänieristys ja sijainti
- äänieristetyt vetäytymishuoneet ja puhelinkopit
- suuri avotila parempi kuin monta pientä
- toimistoetiketti.
Yhteinen avotilan etiketti
- tilojen käyttö eri tilanteissa (työtehtävät, tauot)
- työpisteen siisteys ja järjestys
- kommunikointi työyhteisössä
- radion, puhelimen ja äänellisten viestimien käyttö
- liikkuminen työtilassa
- miten tiedotetaan keskittymistä vaativasta työtehtävästä.
Melualtistusta työpaikalla voidaan vähentää koneiden koteloinnilla, väliseinäkkeillä, äänenvaimentimilla ja lisäämällä ääntä absoiboivia materiaalia seiniin ja kattoihin. Tärkeää meluntojunnassa on kiinnittää jo hankintavaiheessa huomiota laitteiden äänitasoon.
Kuulonsuojainten sisäpuolella melutason tulisi pysyä 8 tunnin työpäivän aikana 75-79 desibelissä. Liian tehokkaasti melua vaimentavat kuulonsuojaimet saattavat vaikeuttaa puheyhteyttä.
Meluntorjuntaohjelma
- Selvitetään syyt raja-arvojen ylittymiseen.
- Asetetaan tavoitteet melualtistuksen vähentämiselle.
- Tutkitaan tekniset, töiden järjestelyyn liittyvät ja melun lähteeseen kohdistuvat torjuntatoimenpiteet.
Meluntorjuntaohjelma voi olla osa työsuojelun toimintaohjelmaa.
Tärinä
Haitallinen tärinä on työkalusta käteen siirtyvää kehotärinää tai alustasta esimerkiksi työkoneen istuimesta ihmiseen siirtyvää kokokehotärinää.
Tärinän aiheuttamat ammattitaudit ovat automaation ja koneiden tuotekehityksen myötä vähentyneet huomattavasti. Tyypillisiä käsitärinäoireita ovat valkosormisuus, sormien puutuminen ja tunnottomuus sekä puristusvoiman heikkeneminen. Kokokehontärinä lisää alaselän oireita.
- Tärinäasetuksessa on asetettu toiminta-arvoksi käsitärinälle 2,5 m/s² ja kokokehon tärinälle 0,5 m/s².
- Raja-arvo on käsitärinälle 5 m/s² ja kokokehotärinälle 1,15 m/s².
Jos altistus ylittää toiminta-arvon, työnantajan on laadittava tärinäntorjuntaohjelma, joka on sisällöltään samanlainen kuin meluntorjuntaohjelma.
Jos altistus ylittää raja-arvon, tulee ryhtyä välittömästi toimenpiteisiin altistuksen vähentämiseksi alle raja-arvon. Raja-arvon voi hetkellisesti ylittää, mikäli altistus vaihtelee huomattavasti työvaiheittain.
Lämpöolosuhteet
Työympäristön lämpöoloilla tarkoitetaan kylmiä ja kuumia työoloja ja lämpöviihtyvyyttä. Lämpöolot muodostuvat lämpötilan lisäksi ilmankosteudesta, ilmanliikkeestä ja lämpösäteilystä. Lämpöoloihin vaikuttavat myös henkilön elimistön lämmöntuotanto eli työn raskaus ja suoritustapa sekä vaatetus. Lisäksi yksilölliset erot vaikuttavat lämpöviihtyvyyteen.
Lämpöviihtyvyys
Lämpöviihtyvyys kuvaa ihmisen tyytyväisyyttä ympäristön lämpötiloihin. Ihmisen suorituskyky heikkenee noin kahdella prosentilla jokaista 25 °C:n ylittävää lämpöastetta kohden. Matalat lämpötilat vaikeuttavat kädentaitoja vaativien tehtävien suoritusta. Lämpötila-aluetta 21-25 °C pidetään lämpöviihtyvyyssuosituksissa miellyttävänä.
Epäviihtyvyyttä aiheuttaa myös veto. Veto johtuu huoneilmaa viileämpänä virtaavasta ilmasta. Vedon tuntemus kasvaa, kun ilman lämpötila laskee alle 20 °C lämpötilaan.
Jos työtä tehdään poikkeuksellisen kuumissa tai kylmissä lämpötiloissa, työterveyshuollon tulee arvioida työpaikkaselvityksessä terveystarkastusten tarve ja tehdä tarvittaessa työntekijöille terveystarkastukset määräajoin.
Lämpöoloja koskevia velvoittavia raja-arvoja ei ole asetettu. Työsuojeluviranomainen on laatinut suositusarvot työn raskauden mukaan ilman lämpötilalle ja virtausnopeudelle:
- kevyt istumatyö: lämpötilasuositus 21-25 °C, ilman liike alle 0,1 m/s
- muu kevyt työ: lämpötilasuositus 19-23 °C, ilman liike alle 0,1 m/s
- keskiraskas työ: lämpötilasuositus 17-21 °C, ilman liike alle 0,5 m/s
- raskas työ: lämpötilasuositus 12-17 °C, ilman liike alle 0,7 m/s.
Ilman suhteellisen kosteuden tulisi olla 30-50 prosenttia.
Siirtymisrajana lämpöviihtyvyysalueelta kuumatyöhön pidetään +28 °C. Kuuma-altistuminen voi alkaa alemmissakin lämpötiloissa, jos työ on erittäin raskasta.
Työsuojeluviranomainen on antanut suosituksen kuumatyön tauotukseen. Suosituksen mukaan yli 28 °C lämpötilassa tulee tunnissa pitää 10 minuutin tauko tai työskentely viileämmässä tilassa ja yli 33 °C lämpötilassa vastaavasti 15 minuutin tauko tai työskentely viileämmässä tilassa.
Kuumatyön haittojen torjuntakeinoja
- Kuumien kappaleiden, putkistojen ja prosessien eristys
- Työtilojen jäähdytys
- Työpisteen jäähdytys
- Henkilökohtaiset suojavälineet
- Altistusajan pienentäminen, tauotus.
Elimistön lämpötila alkaa laskea kylmätyössä, kun lämmöntuotto ei pysty korvaamaan lämmönluovutusta. Kylmähaittoja alkaa esiintyä alle +10 °C:n lämpötiloissa.
Kylmätyössä ei ole raja-arvoja, joita voitaisiin käyttää terveysvaaran arviointiin Joillakin ammattialoilla on työehtosopimuksissa asetettu pakkasrajat ulkotyöhön.
Kylmätyön haittojen torjuntakeinoja
- Altistusajan pienentäminen, tauotus
- Työtilan, työpisteen tai työvälineen lämmittäminen
- Voimakkaiden ilmavirtausten estäminen työpisteessä
- Eristetyt työvälineet, seisonta-alustat ja istuimet
- Kerrospukeutuminen.
Valaistus
Työpaikalla tulee olla työn edellyttämä ja työntekijöiden tarpeiden mukainen sopiva ja riittävän tehokas valaistus, josta mahdollisuuksien mukaan osa on luonnonvaloa. Yksilölliset ominaisuudet ja ikä vaikuttavat siihen, että samassa työssä työntekijöillä on erilaisia valaistusvoimakkuuteen, häikäisyn estoon ja valon väriin liittyviä tarpeita.
Hyvän valaistuksen perusvaatimuksia ovat riittävä valaistusvoimakkuus, tehokas häikäisysuojaus, oikeat pintakirkkaus- eli luminanssisuhteet, valon oikea suuntaus ja sopivat valon väriominaisuudet.
Heikko, epätasainen tai häikäisevä valaistus etenkin kulkuteillä, portaissa, risteysalueilla ja sisäänajo-ovien ympäristössä lisää tapaturmariskiä.
Valaistusvoimakkuuden yksikkö on luksi (lx = lm/m2), joka on työtilan pinnoille lankeavan valomäärän (lm) suhde pinta-alaan. Työvalaistuksesta on laadittu eurooppalainen valaistusstandardi (EN-SFS 12464-1:Valo ja valaistus Työkohteiden valaistus), jossa annetaan suosituksia erilaisten työympäristöjen valaistusvoimakkuuksille.
Ilmanvaihto ja ilmastointi
llmanvaihdolla tarkoitetaan poistoilman johtamista ulos ja korvausilman tuomista työskentelytilaan Ilmastoinnilla hallitaan huoneilman lämpötilaa, kosteutta ja ilman liikettä tulo-, poisto- tai kierrätysilmalla. Hyvän sisäilman tunnusmerkkeinä ovat sopiva huonelämpötila ja ilman kosteus, puhtaus ja raikkaus.
Tuotantoprosesseissa syntyvät epäpuhtaudet on tehokkainta poistaa kohde- tai paikallispoistolla mahdollisimman lähellä niiden syntykohtaa.
Työturvallisuuslain mukaan työpaikalla tulee olla riittävästi kelvollista hengitysilmaa, ja ilmanvaihdon tulee olla riittävän tehokas ja tarkoituksenmukainen Pysyväksi tarkoitetun työhuoneen ilmatilan tulee olla vähintään kymmenen kuutiometriä kutakin työntekijää kohden Tätä laskettaessa otetaan työhuoneen korkeudesta huomioon enintään kolme ja puoli metriä.
Jos työpaikalla on koneellinen ilmanvaihto, se on pidettävä toimintakunnossa ja huolehdittava laitteiston puhtaanapidosta.
Sisäilman laatuun vaikuttavat rakennuksen kunto sekä ilmanvaihto- ja lämmityslaitteet Myös siivouksen taso, rakennusmateriaalit ja siivouksessa käytettävät puhdistuskemikaalit vaikuttavat sisäilman laatuun.
Ahtaat tilat, säiliöt ja siilot
Ahtaissa tiloissa, kuten säiliöissä, siiloissa, kanaaleissa, kaivannoissa tai laivan ruumassa, tehtävään työhön voi liittyä hapen puutteen, myrkytyksen tai räjähdyksen vaara. Ennen työn aloittamista on varmistettava mahdolliset kaasupitoisuudet, hengityskelpoisen ilman riittävyys ja tilan tuuletus koko työskentelyn ajaksi.
Säteily
Säteilyt jaetaan ionisoivaan ja ionisoimattomaan säteilyyn. Ionisoimatonta säteilyä ovat ultraviolettisäteily, näkyvä säteily eli valo, infrapunasäteily ja lasersäteily.
Radioaktiiviset aineet lähettävät ionisoivaa säteilyä. Lisäksi ionisoivaa säteilyä tuottavat esimerkiksi röntgenlaitteet. Säteilyä käytetään hyödyksi terveydenhuollossa, teollisuudessa ja tutkimustyössä. Säteilyn käytön on oltava hyväksyttävää, ennalta suunniteltua ja turvallista.
Ionisoimattoman säteilyn vakavimmat terveyshaitat aiheutuvat auringon ultraviolettisäteilylle (UV) altistumisesta. Suurin keinotekoiselle UV-säteilylle altistuva työntekijäryhmä ovat hitsaajat. Laboratoriotiloissa lyhytaaltoista UV-säteilyä käytetään bakteerien ja muiden mikro-organismien tuhoamiseen.
Auringon UV-säteilyltä suojautumiseen on kiinnitettävä huomiota ulkona työskenneltäessä. Tehokas suojauskeino voimakasta auringonsäteilyä vastaan on vaatteiden ja päähineiden sekä aurinkolasien käyttö.
Sisätiloissa UV-säteilylähteet eristetään muusta työympäristöstä sijoittamalla ne
erilliseen tilaan tai asettamalla suojaseinämiä työkohteen ympärille esimerkiksi hitsaus- ja leikkaustyössä.
Voimakkaalle infrapunasäteilylle altistuvat metalli-, valimo- ja lasiteollisuuden työntekijät kuumennus- ja sulatusuunien lähellä sekä valssaamoissa, joissa käsitellään hehkuvia metalleja. Kun infrapunasäteily absorboituu silmään, voi seurauksena olla mykiön samentuma. Infrapunasäteilyn torjunnassa käytetään heijastekalvoja ja -verhoja, joiden hyöty perustuu siihen, että ne heijastavat ja absorboivat säteilyä.
Lasersäteilyä käytetään muun muassa materiaalien leikkaukseen, hitsaukseen ja
pintakäsittelyyn. Laserin etuna on suuren lämpöenergian kohdentaminen pienelle alueelle.
Lasersäteilyn teho ei vaimene etäisyyden kasvaessa samalla tavoin kuin valon ja muiden optisten säteilyjen. Lasersäteily ei tunkeudu syvälle kudokseen, ja sen aiheuttamat haittavaikutukset kohdistuvat pääosin ihoon ja silmän eri osiin. Jos lasersäde osuu silmään ennen kuin silmän sulkeutumisrefleksi toimii, voi seurauksena olla palautumaton vaurio.
Työnantajan pitää olla selvillä työpaikalla käytettävien laserlaitteiden turvallisuusluokista, koska velvoitteet perustuvat niihin. Laserlaitteiden turvallisuusluokat ovat 1, 1M, 2, 2M, 3R, 3B ja 4, joista luokan 4 laserit ovat vaarallisimmat.
Radon on asuntojen ja työpaikkojen sisäilmassa esiintyvä näkymätön ja hajuton jalokaasu. Rakennuksen alla oleva maaperä on tärkein radonin lähde. Pitkäaikainen oleskelu korkeassa radonpitoisuudessa lisää merkittävästi riskiä sairastua keuhkosyöpään.
Säteilylaki velvoittaa työnantajat tekemään radonmittauksen työpaikalla, jos on perusteltua olettaa, että työtilan radonpitoisuus on laissa säädettyä radonpitoisuuden viitearvoa suurempi. Tavoitteena on suojata ihmisten terveyttä säteilyn aiheuttamilta haitoilta. Suomalaisten keskimääräisestä säteilyaltistuksesta suurin osa tulee sisäilman radonista.
Työtilojen radonpitoisuudet on selvitettävä ainakin seuraavissa tapauksissa:
- Kaikissa osittain tai kokonaan maan alla sijaitsevissa työtiloissa.
- Alueilla, joissa aiemmin mitatuista radonpitoisuuden vuosikeskiarvoista vähintään 10 prosenttia on suurempi kuin viitearvo 300 Bq/m³.
Säteilyturvallisuuskeskus (STUK) ylläpitää luetteloa näistä alueista:
- Työpaikoilla, jotka sijaitsevat harjuilla tai muilla hyvin ilmaa läpäisevillä sora- tai hiekkamuodostumilla koko maassa.
- Talousvettä toimittavassa laitoksessa, jonka käyttämä vesi ei ole peräisin yksinomaan pintavesimuodostumasta ja pääsee kosketuksiin sisäilman kanssa.
Helpointa radonin torjuminen on rakennuksen rakennusvaiheessa, mutta sisäilman korkeaa radonpitoisuutta voidaan alentaa myös esimerkiksi radonimurilla. Radonmittauksen voi tilata toimijalta, joka käyttää Säteilyturvakeskuksen hyväksymää mittausmenetelmää.
Säteilyn käytön turvallisuus
Säteilyturvakeskus STUK valvoo säteilyn käyttöä. Säteilyaltistuksen seurantaan kuluu altistusolosuhteiden tarkkailu ja työntekijöiden henkilökohtainen annostarkkailu. Altistusolosuhteiden tarkkailulla varmistetaan, että työympäristö on turvallinen. Annostarkkailulla mitataan ja määritellään säteilyn yksittäiselle työntekijälle aiheuttamaa
säteilyannosta. Henkilökohtaisen annostarkkailun on perustuttava hyväksytyn
annosmittauspalvelun suorittamiin henkilökohtaisiin mittauksiin.
Säteilytyöntekijät jaetaan kahteen luokkaan (A tai B). Luokittelun perusteena on arvio
työstä aiheutuvasta säteilyaltistuksesta ja mahdollisesta altistuksesta. Säteilyluokkaan
A kuuluville työntekijöille on aina järjestettävä annostarkkailu, usein se on tarkoituksenmukaista myös säteilyluokkaan B kuuluville. Säteilytyöntekijöiden luokittelusta
eri luokkiin on annettu tarkemmat ohjeet valtioneuvoston asetuksessa ionisoivasta
säteilystä. Kaikki työntekijöiden säteilyannokset tallennetaan STUKin ylläpitämään
annosrekisteriin. STUK tekee myös tarkastuksia säteilynkäyttöpaikoilla.